Luonnonfilosofian seura

Olemassaolosta (2000)

Pentti Simolan esitelmä Luonnonfilosofian Seurassa 28.9.2000

OLEMASSAOLOSTA (esitelmän tiivistelmä)

Minulla on kädessäni muovailuvahamöykky ja mietin, millä perusteella se on minulle olemassa?

Ensiksi tulee mieleeni, että se on olemassa minulle, koska se erottuu ympäristöstään. Kuron nyt vahamöykyn kahteen osaan, ja nyt minulla on kaksi vahamöykkyä. Äsken niitä ei määritelmäni mukaan ollut koska ne eivät erottuneet ympäristöstään. Mutta muutos ei tapahtunut yhtäkkiä, tästä teen johtopäätöksen, että joku voi minulle olla olemassa enemmän tai vähemmän.

Ajatellaanpa vaikka lintuparvea, jossa on yksi albiino. Tämä on minulle enemmän olemassa kuin muut parven linnut, jotka hukkuvat toistensa joukkoon. Tästä saan säännön: Yksilö saa olemassaoloa siitä, kun se eroaa muista joukon jäsenistä.

Puristan vahamöykkyä, niin että se muuttaa muotoaan. Onko se minulle edelleen sama vahamöykky kuin äsken? Mieleni tekisi vastata, että se on sama, joskaan ei samanlainen. Se, että se tuntuu minusta samalta, johtuu siitä, että siinä on edelleen sama materia. Jos nyt nipistän pienen palan vahaa pois möykystä, niin äskeisen ajatukseni mukaan se ei ole enää täysin sama. Tästä voin päätellä, että samuuskin on minulle jotain sellaista, mitä voi olla enemmän tai vähemmän. Ajatellaanpa nyt kynttilän liekkiä. Sen läpi materiaali virtaa koko ajan, ja kuitenkin nimitän sitä samaksi liekiksi. Ihminenkin on eräänlainen liekki, jossa materiaali vaihtuu tietyn ajan kuluessa. Materiaali ei siis ole välttämätön samuuden ylläpitäjä. Kirjaa sanotaan samaksi sisällön vuoksi, vaikka siinä aine ja ulkomuotokin eivät olisi samat. Päättelen tästä, että mikä ominaisuus tahansa voi muuttumattomana ylläpitää samuutta. Muuttumattomuus lisää minulle jonkun olemassaoloa.

Vaikka kuronkin vahamöykyn kahteen osaan, niin alkuperäinen vahamöykky on edelleen jossain määrin minulle olemassa. Sen muoto on tosin muuttunut. Sen ykseys on vähentynyt, ja kakseus on siinä lisääntynyt. Jos lisään osien välimatkaa, niin ykseys alkuperäisessä möykyssä edelleen vähenee, ja kakseus lisääntyy. Osissa itsenäisyys samalla lisääntyy. Kokonaisuuden ykseys ja osien itsenäisyys ovat siis toistensa vastakohtia. Kokonaisuus on minulle vain silloin olemassa, kun siinä on ykseyttä. Samoin osat vain silloin kun niissä on itsenäisyyttä.

Kokonaisuudet ja osat voivat muodostaa hierarkioita, jotka joissain tapauksissa ovat hyvinkin epämääräisiä. Esimerkkinä tästä voisi mainita vaikkapa maapallon valtapiirit. YK:lla on melko heikko olemassaolo, valtioilla on suhteellisen vahva, Suomessa läänien olemassaolo on heikko, kunnilla se on vahvempi ja kylillä taas heikko. Kuvaa sekoittavat liittovaltiot, valtioliitot, autonomiset alueet ja kuntaliitot. Hierarkia on minulle sitä voimakkaammin olemassa, mitä selkeämpi se on.

Jos kokonaisuuden osat ovat samanlaisia, ja kokonaisuudessa ykseys vähäinen, silloin sanotaan mieluummin joukko ja joukon jäsenet. Olettakaamme, että biljardipöydällä pallot ovat alkuasennossa. Silloin ne muodostavat yhtenäisen kolmionmuotoisen kokonaisuuden. Ensimmäisen iskun jälkeen ne hajaantuvat ympäri pöytää. Nyt voidaan puhua biljardipallojen joukosta, mikä aikaisemmin ei olisi ollut oikein luontevaa. Tämä asia korostuu vielä enemmän, jos puhutaan esimerkiksi pyöreiden kivien joukosta. Tässä tapauksessa ykseys häipyy miltei olemattomiin, ja vaikka pyöreät kivet eivät kaikki ole samanlaisia, niin tässä tapauksessa niistä ei muuta tiedetä.

Nyt puhutaankin jo mieluummin luokasta ja alkiosta. Väitän, että kokonaisuudesta ja osista on liukuva ylimeno luokkaan ja alkioon. Joukko ja joukon jäsenet sijoittuu näiden välimaastoon.

Kaikki pyöreät kivet tai jokainen pyöreä kivi eivät tarkoita pyöreiden kivien luokkaa. On järkevää sanoa: Kaikki pyöreät kivet ovat kulmattomia, mutta samaa ei ole: Pyöreiden kivien luokka on kulmaton. Pyöreä kivi on tässä tapauksessa yleiskäsite, se edustaa jokaista pyöreiden kivien luokkaan kuuluvaa. Eräs pyöreä kivi tarkoittaa yksityisoliota. Se on aineellinen olio. Siitä voi sanoa jotain havaittua, mutta yleiskäsitteestä pyöreä kivi voi sanoa vain sellaista, mikä sisältyy itse käsitteeseen. Pyöreiden kivien luokkakin on aineellinen olio, mutta yleiskäsite pyöreä kivi sitä ei ole. Toisin sanoen käsitteet eräs pyöreä kivi ja jokaisen pyöreän kiven muodostama luokka ovat aineellisia ominaisuuden kantajia, mutta yleiskäsite pyöreä kivi sellainen ei ole.

Entä aineen, kuten esimerkiksi veden ja ilman olemassaolo? Edellä olevan esimerkin mukaan voidaan puhua kaikkien vesierien luokasta. Tällainen luokka on hyvin epämääräinen ja sillä on hyvin heikko olemassaolo. Samoin on laita vesierän. Mutta yleiskäsite jokainen vesierä eli vesi omaa jokaisen vesierän yhteiset ominaisuudet, jotka ovat melko hyvin tunnetut. Samaa ajatusta voidaan soveltaa ulottuvuuksiinkin. Jokainen jana on sama kuin yleiskäsite jana, ja jokainen pinta-ala sama kuin yleiskäsite pinta-ala.

On perusteltua väittää, että esimerkiksi auto on osiensa summa, jos oletetaan osien ominaisuuksiin kuuluvat myös niiden suhteet toisiin osiin. Auton osat voidaan kuitenkin asettaa rajattoman moneen järjestykseen, eikä ole niin, että osat asettuisivat omasta voimastaan johonkin tiettyyn järjestykseen. Sellainen vaatii ulkopuolista vaikuttajaa. Jos ajatellaan, että osien suhteet ovat kokonaisuuden ominaisuuksia, niin silloin kokonaisuus ei ole osiensa summa.

Käsitteet ovat sitä vahvemmin minulle olemassa, mitä täsmällisemmin ne ovat määritelty. Erikoisen vahva olemassaolo on ideaaleilla, joissa joku ominaisuus esiintyy täydellisenä. Esimerkkinä tästä olkoon matemaattinen kolmio. Siinäkin olemassaolo on kuitenkin rajallista. Onhan tasasivuinen kolmio täydellisemmin määritelty. Koko ja paikka jää ideaaleilla aina määrittelemättä. Luvussa yksi, jos se on luvun kolme osa, ykseys esiintyy täydellisenä, mutta itsenäisyys vajaana.

Sanat merkitsevät käsitteitä. Kieli perustuu luokitukseen. Yleensä luokitus tapahtuu sillä perusteella, että oliolla on jotain ominaisuutta jonkin normin verran keskimääräistä enemmän. Luokiteltuna oliot mielletään samanlaisiksi, vaikka todellisuudessa ne poikkeaisivat toisistaan paljonkin. Luokitusta voidaan tarkentaa lisämääreillä kuten, hyvin pyöreä kivi tai pallomainen kivi. Jos kivi on hiottu voidaan sanoa kivinen pallo. Silloin muoto voittaa aineen merkityksessä. Olemassa olevaksi luokitukseen riittänee pienin havaittava tai ajateltava olemassaolo. Ihminen suorittaa luokituksen. Tässä mielessä voidaan sanoa, että ihminen on kaiken mitta.

Sanojen merkitys voi olla hyvin laaja-alainen. Esimerkiksi järki sanasta on Nykysuomen sanakirjassa melkein kaksi sivua selityksiä minkälaisissa yhteyksissä sanaa on käytetty. On hyvä, että sanat ovat laaja-alaisia. Yhteydestä useimmiten voidaan arvata niiden tarkempi merkitys, ja tarpeen vaatiessa voidaan antaa lisämääreitä. Mahdollisia luokkia ja niitä vastaavia yleiskäsitteitä on rajaton määrä, jos niille kaikille annettaisiin oma nimi, niin hukuttaisiin sanojen paljouteen. Jotkut määrittelevät suppean käsitteen ja nimeävät sen jollain tutulla sanalla. Tämä on sama asia, jos joku autonvalmistaja vaatisi, että autosanaa saisi käyttää vain hänen tuotteistaan. Tähänhän eivät toiset

luonnollisesti suostuisi. Useimmat määrittelykiistat ovat tätä luokkaa. Toinen mahdollisuus määritellä sanan merkitys on, yrittää löytää se yhteinen ominaisuus, joka sitoo kaikki erilaiset merkitykset yhteen. Tämä ei yleensä onnistu, sen tähden, että ominaisuus on usein niin abstrakti, ettei siitä saa otetta. Käsitteellinen ajattelu irtautuu helposti todellisuudesta, ja merkitysten epämääräisyyksien johdosta pitkälle menevissä johtopäätöksissä virhe voi kasvaa suureksi.

Kun katselen jotain esinettä, esimerkiksi taulua, niin siitä syntyy minulle vaikutelma. Tunnetuin vaikutelma lienee kauneusvaikutelma. Vaikutelma on yksi ja jakamaton vaikka se voi syntyä monesta elementistä. Esimerkkejä vaikutelmista: ristiriitainen, harmoninen, konkreettinen, abstrakti, kiinteä, hajanainen, Jokaisella oliolla on oma yksilöllinen vaikutelmansa, mutta niille kaikille ei riitä sanoja. Vaikutelmien mieli lienee siinä, että niiden avulla voidaan luokitella aistittu kohde välittömästi, ilman ajatustyötä. On ilmeisesti suuria henkilökohtaisia eroja vaikutelmien kokemiskyvyssä. Kykyä kokea vaikutelmia voidaan harjoitusten avulla parantaa. Vaikutelmien tajua sanotaan myös intuitioksi.

Sana synnyttää minussa saman vaikutelman kuin sen merkityksen havaitseminen. Mutta samalla minulle syntyy vaikutelma sanasta itsestään. Käsitteellisessä ajattelussa sanan vaikutelma on yksinään mukana. Siitä ei ole kovin paljon haittaa, koska kielen maailma on analoginen todellisuuden kanssa. Vaikutelmat ovat usein arvovarattuja. Ne ovat ehkä liittyneet miellyttäviin tai epämiellyttäviin kokemuksiin. Eri ihmisillä arvovaraukset samoista vaikutelmista voivat olla hyvin erilaiset. Myös sanojen vaikutelmat voivat olla arvovarattuja. Esimerkiksi jotain ihmistä saman ominaisuuden perusteella voidaan sanoa velvollisuudentuntoiseksi tai pikkutarkaksi. Joskus sana pitää vaihtaa uuteen, kun sen arvovaraus on vanhentunut. Esimerkiksi: neekeri/musta.

Aistimukseni ja vaikutelmani ovat olemassa ainoastaan tajunnassani. Entä minkälaisia aineelliset oliot ovat sinänsä. Immanuel Kant sanoi ettei niistä voi olla mitään tietoa. Jos ajatellaan niin kuin Kant teki, että avaruus ja aika ovat vain ajattelumme muotoja, tämä ajatus on aika pitkälle perusteltavissa. Mielestäni tässä edetään kuitenkin liian pitkälle tuntemattomaan. Parasta on pitäytyä siihen, minkälaisena ulkomaailma näyttäytyy järjelleni. Paljon kertoo ulkomaailmasta se minkälaisia aistielimiä tarvitsen sitä havainnoidessani. Vaikka aistimuksieni ja vaikutelmieni sisältö ei kuulukaan ulkomaailmaan, niin on se kuitenkin jollain tavalla analoginen sen kassa. Luonnollisesti tietoni ulkomaailmasta on hyvin vajavaista ja osin väärääkin.

Tunnusomaista aineelliselle maailmalle on sen suuri lainalaisuus. Esimerkkinä tästä olkoon vieraille planeetoille lähetetyt luotaimet ja tietokoneet, jotka laskevat virheettömästi miljoonia laskutoimituksia sekunnissa. Voidaan olettaa, että sama lainalaisuus vallitsee niissäkin tapauksissa, joissa sitä ei pystytä toteamaan. Tapahtumilla aineellisessa maailmassa on yksi suunta, jota nimitetään entropiaksi. Se pyrkii todennäköisimpään tilaan. Lopullisessa tilassa aine on mahdollisimman alhaalla vetovoimakentässä, ja vapautunut energia on levinnyt säteilynä avaruuteen.

Eräs olemassa olen muoto on elämä. Elävä aine pyrkii monimutkaisiin rakenteisiin. Elottoman aineen järjestäytynyt rakenne on kide. Elävän on esimerkiksi ihminen. Sopivissa olosuhteissa kide syntyy aineen itsensä ominaisuuksista. Kiteessä molekyylit ovat vetovoimakentässä alhaisella portaalla. On vaikea kuvitella, että aine omasta voimastaan aikaansaisi niin monimutkaista järjestystä kuin ihminen. Tilanne on sama, kuin oli edellä autosta puheen ollen. Mielestäni tarvitaan ulkopuolinen vaikuttaja näin monimutkaisen järjestyksen aikaansaamiseen.

Ihmeeksi kutsutaan tapahtumia, joita ei periaatteessa voida selittää fysiikan lakien avulla. Esimerkiksi telepatiassa kaksi ihmistä voi olla keskenään yhteydessä niin pitkän välimatkan päästä, ettei mikään sähköinen signaali voi olla välittäjänä. Lievemmät ihmeparannukset voidaan selittää sillä, että elämä vaikuttaa aineessa poikkeuksellisen voimakkaasti, mutta radikaalien ihmeparannusten kohdalla tällainen selitys tuntuu keinotekoiselta. Vaikeimmin uskottavia ovat tapaukset, joissa jokin tahto liikuttaa esineitä, mutta jos aineeseen periaatteessa voidaan vaikuttaa, ulkoapäin niin tässähän on kysymys vain määrästä..

 
© 2007 - Palvelun tekninen toteutus Optinet Oy