Luonnonfilosofian seura

Kullervo Rainio 10.10.2000

Hyvät Luonnonfilosofit!

On käyty erittäin mielenkiintoista keskustelua olemassaolon tiimoilta. Omasta puolestani voin sanoa, että olen kommenttien laatijoitten kanssa hyvin samoilla linjoilla, niin erilaisia näkökulmia ja ilmaisutapoja onkin käytetty. - Olin ryhtynyt laatimaan jatkoa lähinnä Paul Talvion kommentteihin, kun muita kirjeitä tuli, joten päätin esittää yhtenä kommenttina kaikille seuraavan "mini-esseen". Luulen, että siinä on paljon vastaavuutta nimenomaan Paul Talvion "Mestarimallintajan" kanssa.

Suhteemme todellisuuteen

(Luonnos)

Jos oletamme ihmisestä riippumattoman, ns. "objektiivisen" todellisuuden ja asetamme yhtäläisyysmerkit sen ja tulkitsemamme todellisuuden väliin - kuten tapahtuu naiivin realismin lähtökohdista ja reduktionistisen materialismin puitteissa - silloin joudumme auttamattomasti paradokseihin.

Jos väitetään, että jokin asia X esiintyisi, "vaikka ei ihmistä olisikaan", lipsahdetaan usein holtittomasti vahvan realismin, jopa naiivin realismin puolelle, kun postuloidaan riippumaton todellisuus kaikkine ihmisen tulkinnassaan siihen liittämine attribuutteineen. Me voimme todeta korkeintaan, että meidän tulkintamme on sama projikoidessamme nykykokemuksemme antaman tulkinnan aikakäsityksemme mukaiseen ns. menneisyyteen. Huomattakoon, että nykykokemuksemme muuttuu - siihen tulee esimerkiksi enemmän tai vähemmän jäsentynyt mielikuva ja määritelmä Big Bangistä. Jos asetamme yhtäläisyysmerkit riippumattoman (menneen) todellisuuden ja tulkintamme välille, silloin ennen Big Bangin esittämistä ei objektiivisessa todellisuudessa olisi ollut olemassa Big Bangiä, mutta nyt on!

Kursivoitu lause on selvästi paradoksi. Vastaavia paradokseja voi poimia paljonkin: Ennen kaukoputken keksimistä kiertotähtiä oli 5. Tämä oli silloin ihmisen tulkinta siitä, mitä hän havaitsi tai muuten tiesi. Jos silloinen ihminen oletti, että riippumaton, objektiivinen todellisuus on sama kuin se, mitä hän havaitsee ja tietää, johtopäätös on, että tuolloin objektiivisessa todellisuudessa oli 5 - tasan 5 !- kiertotähteä. Kun kaukoputkella oli sitten havaittu kaksi kiertotähteä lisää (ja annettu ristiäisissä vastasyntyneille nimet Uranus ja Neptunus), mainitun ajatustavan mukaan objektiivisessa todellisuudessa olikin 7 kiertotähteä! (Ja lisää on tullut. Paholainenko synnytti Pluton? Ja vielä sen yhden, josta en tiedä, onko ristiäisikään pidetty.)

Ehkä paras tapa havainnollistaa suhteemme todellisuuteen on ajatella, että elämme ja toimimme kartalla, mutta itse maastoa emme pysty millään tavalla havaitsemaan. Pystymme vain toteamaan, minkä karttamerkin kulloinkin liikkuessamme kohtaamme. Joidenkin merkkien välillä pystymme liikkumaan, mutta toisten emme. Suurin piirtein kuitenkin muistamme, mistä merkistä mihinkin pääsee.

Karttamerkkejä (paikkoja kartalla) on kahta eri lajia ja ero on hyvin selvä. On sellaisia, joiden välillä koemme voivamme liikkua ilman esteitä, esimerkiksi xc:stä yc:hen. On toisia, joiden välillä liikkuminen ei ilman muuta onnistu - merkittäköön niitä xr , yr jne. Näissä jälkimmäisissä on kuitenkin sellaisia, joiden välillä liikkuminen onnistuu jollakin ehdolla, esim. Tr(xr , yr )  Ax , y , jossa Tr tarkoittaa siirtymistä (transition) ja A tekoa (action), jota tässä yhteydessä tarvitaan ehdon täyttymiseen eli siirtymisen mahdollistamiseen.

Jääköön nyt piiloleikki ja puhuttakoon selkokielellä.

Mainittua karttaa voimme nimittää "kognitiiviseksi kartaksi" ja merkit tällä kartalla edustavat "kognitiivisia tiloja", esimerkiksi tilaa "havaitsen kirjan pöydällä" tai tilaa "kuvittelen kirjavaa lehmää". Ne tilat,. joista pääsemme siirtymään toiseen ilman ehtoja, ja joita merkitään x’c , y’c jne. ovat "sisäisiä kognitiotiloja", mielikuvitustiloja, unikuvia tms. Sen sijaan on muita tiloja, x’r , y’r jne., jotka nekin ovat kognitiivisia tilojamme, mutta sellaisia, joiden sisällön oppimiemme kriteerien perusteella sijoitamme eli projikoimme "ulkoisiksi", vastakohtana mielikuvitus- ja ajatuskognitioille.

(Indeksi r viittaa tavallaan "reaalimaailmaan", mutta ei tarkoita sitä, että x’r ja y’r olisivat "olioita" siinä vaan kognition sisältöjä, jotka projikoidaan ulkoiseen maailmaan. Muistutuksena siitä, että kysymyksessä on kognitio, käytämme heittomerkkiä ’ .)

Mitä tämä reaalimaailmaan projikoiminen tarkoittaa? On primitiivisiä kansoja, joiden keskuudessa ei eroteta uni- ja valvetodellisuutta toisistaan vaan unennäkö voidaan ymmärtää todella tapahtuneeksi. Myös lasten on opittava tekemään tämä ero. Aikuiselle on tiettyjä kriteerejä käyttäen yleensä täysin selvää, mitkä kognitiosisällöt kuuluvat ulkomaailmaan, mitkä ihmisen "sisäiseen" maailmaan. Viime kädessä tunnemme edelliset siitä, että ne eivät voi muuttua toisiksi pelkästään "ajattelun voimalla" vaan muutokseen tarvitaan jotakin, jota nimitämme teoksi (act tai action).

Olkoon xr se tila, jossa havaitsen kirjan pöydällä. Ajattelen, että sen pitäisi olla kirjahyllyssä. Voin kuvitella, että se on siellä, ts. voin siirtyä "kuvittelutilasta" x’c (kirja pöydällä) toiseen kuvittelutilaan y’c (kirja hyllyssä) helposti, pelkällä "ajattelun voimalla". Mutta kokemukseni perusteella olen oppinut sen, että y’c on mielikuvitusta eikä "reaalinen tila". (Millä perusteella sen tiedän eli mitä kriteerejä käytän sen tietääkseni, sitä pitäisi tarkastella erikseen.)

Kokemuksesta tiedän, että minun on suoritettava teko, jotta voisin havaita kirjan hyllyllä, ts. voisin projikoida havaintoni ulkomaailmaan (minulla olisi kognitio y’r ). Tätä tekoa voimme merkitä lyhyesti Ax’y’ (A sanasta act). (Teko on transitio - tai oikeammin transitio-sarja - jonka tiedän voivani panna alulle ja jota kontrolloin sen etenemisestä saamieni kognitioitten avulla. Miten teko ylimalkaan on mahdollinen, on vaikea psykofyysinen probleema. Tässä sivuutetaan sen tarkempi käsittely.)

Kognitiossani tekoni esiintyy siten, että havaitsen ottavani kirjan ja siirtäväni sen hyllyyn. On siis tapahtunut (monien vaiheitten kautta) transitio tilasta x’r (havaitsen kirjan olevan pöydällä) tilaan y’r (havaitsen kirjan olevan hyllyssä). (Kognitiivisesta kartasta puhuen asia voidaan kuvata periaatteessa kahdella tavalla: joko niin, että olen siirtynyt kognitiossani tilasta x’r tilaan y’r , taikka niin, että kartallani x’r on korvattu y’r :llä - eli on tapahtunut kartan restrukturointi. Tätä eroa ei nyt tarkastella.)

Aina ei r-transitio (siirtymä jostakin x’r -tilasta toiseen r-tilaan) vaadi tekoa. Voi tapahtua, että lehti putoaa puusta (x’r = havaitsen lehden puussa, y’r = havaitsen lehden maassa). Ehtona siirtymälle on tällöin, ei teko vaan tapahtuma (Ex’ y’ ; E =event).

Transition Tr(x’r , y’r ) ehtona on aina joko teko Ax’ y’ tai tapahtuma Ex’ y’ .

Mitkä siirtymät kognitiivisella kartalla ovat ehdollisia, mitkä taas eivät ole, sen opimme pitkällisen kokemuksen tietä, kerta kerralta jäsentyneemmin.

(Välihuomautus: Ajatus tapahtumisesta on psykologisesti myöhäsyntyisempi kuin ajatus teosta. Alunperin transition ehtona on joko oma tai jonkun toisen teko. Primitiivisessä ajattelussa "tuuli puhaltaa", "salama lyö", "pilvet väistyvät", "puro juoksee", "aurinko paistaa", "se sataa nyt" jne. Kun tekijää ei tiedetä, se voi olla noita - "noidannuoli iskee" - tai joku jumalista.

Teossa on aina tarkoitus, intentio, mukana, tapahtumisessa ei. Mutta tarkoitusten häviäminen luonnontapahtumien kuvauksesta on kehityspsykologisesti myöhäinen ilmiö.)

Tilanne on hiukan toinen c-tiloja tarkasteltaessa. Sisäinen tilani voi siirtyä x’c :stä y’c :hen "itsestään". kun antaudun "tajunnan virralle", vapaalle fantisoinnille. Tr(x’c , y’c ) voi esiintyä silloin ilman ehtoja, mielessäni vain tapahtuu ("päiväunet", "unet" jne.)

Mutta voin harjoittaa myös päämäärähakuista kognitiivista toimintaa, tahdon siirtyä määrättyihin tiloihin. Tämä tapahtuu sillolin ajattelemiseni ehdoilla: Tr(x’c , y’c )  Thx’ y’ . Ajatteleminen (Th) on tässä teon (A) vastine. Edellinen koskee c-tiloja, jälkimmäinen r-tiloja. (Aivofysiologisesti ero näkyy siinä, että ajattelu aktivoi ns. assosiaatioalueita, teko sensorisia (havainto on sekin teko) tai motorisia alueita.)

Erikoisasemassa on ajattelun alkuun saattaminen ( x’c  Wx’ tai x’r  Wx’ ). Se on ns. "vapaan tahdon" toteuttamista, ehtona siis tahdon ilmeneminen.

Päämäärät eivät aina toteudu: kenties en pysty tekemään tekoa Ax’y’ , joka on ehtona y’r :ään siirtymiselle. Samalla tavalla en kenties pysty ajattelemaan ajatusta Thx’y’ , joka on ehtona kognitiiviseen tilaan y’c siirtymiselle. Miksi en pystyisi? ( Sanoohan A. Kivi: "Niinhän lentelee täällä miehen aatos ja ken pystyy heittämään verkkoja sen tielle.")

Fantasiassani pystyn kyllä siirtymään vapaasti. Mutta fantasian ja ajattelun välillä on ero - pitäisi kai sanoa "totuutta tavoittelevan ajattelun". On hedelmällistä ajatella, että "tosiajattelussa" on kysymys "reaalimaailman" (s.o. kognitiivisen r-tilojen maailman) simuloinnista. - Mitä tämä tarkoittaa? - Ensiksikin r-maailma on - kuten on jo esitetty - se osa kognitiotamme, jonka tiloissa liikkuminen edellyttää tekoja. Simuloidessani sitä asetan erään x’r :n tilalle sisäisen tilan x’c ja y’r :n tilalle y’c :n uskoen siihen, että eräs ajattelu Thx’y’ vastaa tekoa Ax’y’ eli on "oikea" kuvaus teosta Ax’y’. Jos koen, että ajatteluni on ollut looginen, uskon myös, että teko "kannattaa" tehdä, se vie päämäärään y’r .

Erityisesti ajattelun simulointiluonne tulee esiin, jos on kysymyksessä siirtymien ketju, esim. x’r - z’r - v’r - ... - y’r . Tällöin voi tapahtua, että ajattelussa onnistutaan löytämään tekojen kuvauksia, jotka vievät esimerkiksi v’r :ään, mutta ei keksitäkään mahdollisia tekoja siitä eteenpäin, jolloin ajattelun on kenties otettava uusi suunta, kokeiltava tietä w’r :n kautta v’r :n asemasta.

Esim. 1) x’r = havaitsen kirjan (ulkomaailmaan projikoituna) olevan pöydällä.

y’r = havaitsen kirjan " " olevan ylimmällä hyllyllä.

Olen siis tilassa x’r enkä pääse ajattelemalla siirtymään tilaan y’r (tilaan y’c kylläkin).

Ehtona on tietty toiminta Ax’y’ . - Ajattelen asiaa. Olen tilassa x’c , ajattelen, että kirja on nyt pöydällä. Siirryn tilaan y’c eli kuvittelen kirjan ylimmälle hyllylle. Ajattelen siirtäväni kirjan ylimmälle hyllylle (Thx’y’ ). Ajatellessani totean, että pelkkä tarttuminen kirjaan ja sen nostaminen hyllyyn ei onnistu, koska hylly on liian korkealla. Ax’y’ ei siis tässä tapauksessa ole "oikea" teko.

Ajattelen Thx’u’z’y’ eli simuloin mielessäni tekosarjan: "Haen keittiöstä tikkaat, tartun kirjaan, nousen tikkaille ja sijoitan kirjan ylimmälle hyllylle". Nyt seuraa sarja tekojen ja havaintojen vuorottelua: Ax’u’ , Tr(x’r , u’r ), Au’z’ , Tr(u’r , z’r ), Az’y’ , Th(z’r , y’r ) ja kognitiossani kirja on paikallaan ylimmällä hyllyllä.

Esim. 2) Olen suostunut testiin, jossa minulla on käytettävissä 6 tulitikkua ja tehtävänä on niitä käyttäen (ja niitä rikkomatta) muodostaa 4 tasasivuista, samankokoista kolmiota. Lähtökohta ja päämäärä voidaan nyt esittää seuraavasti:

x’r = olen sitoutunut siihen, että minulla on 6 tulitikkua, joita järjestellen toimin.

y’r = olen tilassa, jossa testaajani ilmoittaa minun onnistuneen.

Huomattakoon, että nyt - toisin kuin esimerkissä 1 - en pysty kuvittelemaan kuudesta tikusta muodostettua neljää tasasivuista kolmiota, ainoastaan tilan, jossa ratkaisuni hyväksytään.

Ajattelen (Thx’z’) : Kuvittelen rakentavani pöydälle yhden tasasivuisen kolmion ja sen viereen toisen ja jäljellä on vielä yksi tikku. (Ehkä myös käyn "tuumasta toimeen", rakennan ne. Mutta se ei ole tässä oleellista.)

Ajattelen edelleen (Thz’u1’ , Thz’u2’ , ...) : Sijoittelen mielessäni tikkuja uusiin asemiin.

Kenties teen sitten oivalluksen: Äkkiä huomaan, että tilasta x’c pääsenkin tilaan v’c , jossa tikut muodostavat kolmiulotteisen kappaleen, tetraedrin! Lasken tarvittavien tikkujen määrän. Se on 6. Ja lasken kolmioiden määrän tetraedrista. Se on 4. Siis rakentamalla tetraedrin (Ax’v’ ) pääsen tilaan v’r , joka on ratkaisu ja vie suoraan hyväksymistilaan y’r .

Havainnossamme projikoimme kognitiivisia esiintymiä tilaan "tässä ja nyt". Vain niitä olemme tarkastelleet. Merkittäköön niitä tarkentaen: x’r(t0). - Mutta on myös niitä, joita projikoidaan ulkomaailman menneisyyteen. Merkittäköön niitä x’r(t) . (Huomattakoon, että ne ulkomaailman menneisyyteen projikoituina ovat siis r-tiloja. Sisäiseen, omien kokemusten menneisyyteen projikoidut kognitionsisällöt, "muistikuvat", olisi merkittävä tällöin x’c(t) , siis c-tiloiksi.)

Menneisyyden tilat eivät tietenkään ole sen kummemmin "objektiivisia" kuin tässä ja nyt havaitutkaan tilat. Kuinka ne voisivat olla! (Tämän tarkastelun alussa on osoitettu, millaisiin paradokseihin sellainen kanta johtaisi.)

Huomattakoon, että tilojen analyysissa olemme tulleet toimeen kokonaan ilman "pilkuttomia" tiloja (x ja y "sinänsä"). Miten ne voitaisiinkaan kuvaukseen liittää! Ne olisivat vain kuvauksen kopioimista, symbolien vaihtamista toisiksi, x’r :n vaihtamista x:ään jne.

Miten on sitten ymmärrettävissä sellaisen käsityksen syntyminen, että on olemassa sellaista tarkkailijan tietoisuudesta riippumatonta, "objektiivista" todellisuutta, jonka attribuutit eivät olisi meidän tulkintaamme, kiviä ja kantoja, faaraoita ja muumioita?

On ensiksikin huomattava, että objektiivisen todellisuuden kuvitelma on tulkintaa maailmasta, vieläpä pitkälle kehitetyn kulttuurin piirissä syntynyttä. (Primitiiviselle ihmiselle ei ole subjektiivista eikä objektiivista, häntä ympäröivät suopeat tai pirulliset voimat, jotka häntä auttavat tai tekevät vastarintaa, nimenomaan tekevät - kaikki on tekoja täynnä.)

Kenelläkään ei olisi elämänaikaa oman kokemuksensa kautta jäsentää maailmaa eikä löytää tiloista toisiin vieviä tekoja. Niin pian kuin lapsi kielen kehityksen mukana pääsee mukaan kommunikaatioon, alkaa valtavassa määrässä oppiminen toisilta. Omalle kartalle siirretään lukematon määrä asioita uskossa siihen, että se mitä kuullaan, on totta. (Narraaminen ennätetään oppia myöhemmin - Savossa tosin jo hyvin varhaisessa vaiheessa.)

Kun jokseenkin kaikki on kulttuurista kommunikaation tietä omaksuttua, ei ole lainkaan ihme, että kognitiiviset kartat muodostuvat rakenteiltaan niin samanlaisiksi. "Luonnon ihmeellinen järjestys" on kulttuurin ihmeellistä järjestystä, "Logosta".

Jos kulttuuri rakentaa sellaiselle, jota on helpointa kommunikoida - esinemaailmalle ja matematiikalle - saavutetaan huomattava intersubjektiivisuuden aste, niin huomattava, että sitä lopulta aletaan pitää objektiivisuutena. Se johtaa kuitenkin epistemologisena asenteena - kuten alussa havainnollistettiin - auttamatta paradokseihin.

"Maastoa" ei ole meille. On vain kartan merkkien ja kartalla liikkumisen vertailun mahdollisuus.

Meillä ei ole suoraa havaintoa siitä, mitä "todella tapahtuu". Meidän maailmassamme on se, mikä "näyttää tapahtuvan".

Voimme kylläkin uskoa, että on jotakin, joka tapahtuu meistä riippumatta. Voimme uskoa, että tuo jokin on tekoja tai että se on tapahtumista - kunhan emme oleta mitään tekojen tekijästä emmekä tarkoituksista. Uskoa voimme siitäkin asiasta vapaasti.

Tämäkin tarkastelu osoittaa, jos siitä tehdään tarpeelliset johtopäätökset, että kulttuurimme tulevaisuus riippuu siitä, mitä uskomme.

10.10.2000 Kullervo Rainio

 
© 2007 - Palvelun tekninen toteutus Optinet Oy