Luonnonfilosofian seura

Heikki Mäntylä 26.10.2000

Hyvät luonnonfilosofit,

Kullervo Rainio kyseli mitä mielikuvia syntyi yllä mainitussa tilaisuudessa. Mielenkiintoista on todeta, että me kukin kuulemme ja koemme esitelmät omien maailmankuviemme mukaisesti varsin eri tavoin, ja meille syntyy hyvin poikkeavia muistikuvia siitä mitä esitelmöitsijät yrittivät kertoa. Veikko Salovaara ja Seppo Laurema valottivat jo omia huomioitaan. Tässä muutama pääkohta siitä miten minä ymmärsin viestit.

Yleisvaikutelma oli varsin selkeä, koska esitykset olivat selkeitä. Tiivistettynä: Kohonen oli mielestäni sitä mieltä, ettei kone opi samalla tavoin kuin ihminen ja Saariluoma sitä mieltä, ettei ihminen opi samalla tavoin kuin kone. Varatun puheenvuoron käyttäjä Lindfors totesi, että periaatteessa on mahdollista tehdä kone, joka on voittamaton shakkipelissä koska shakkilaudan ruudukko on äärellinen, nappuloita on äärellinen määrä ja siten mahdollisia siirtoja myös äärellinen määrä. Kysymys siitä onko tällainen kone käytännössä mahdollista, on toinen asia. (Joku yleisöstä muistutti, että mahdollisia siirtoja on enemmän kuin universumissa atomeja, johon "Lande" muistaakseni vastasi, että kukapa ne lienee laskenut.) Itse olen kyllä "Landen" kanssa samaa mieltä tästä periaatekysymyksestä.

Kohonen toi mielestäni oivallisin esimerkein esiin koneen ja ihmisen välisiä oppimismekanismin eroja. Perusero on siinä, että kone oppii juuri sen mitä ohjelmantekijä on käskenyt sen oppia. Sillä ei ole omaehtoista oppimiskykyä. Se tietysti oppii käskettyjä asioita paljon nopeammin, muistaa erehtymättömämmin ja pitää muistissaan paremmin kuin ihminen. Se jopa oppii "erehdyksistään" kun ohjelmassa on niin käsketty. Muistanette vielä oman esitelmäni ja demonstraationi tietokoneötökän "Grey" oppimiskyvystä labyrintissa. Sehän selvästi oppi erehdyksistään. Se jopa unohteli oppimiaan asioita, mutta vain sen jälkeen, kun olin lisännyt ohjelmaani "unohtamisfunktion". Kohosen esimerkit itsejärjestyvistä kartoista ja neuroverkkosovelluksista antoivat mielenkiintoisen kuvan hienosti laadituista tietokoneohjelmista mutta eivät mielestäni tuoneet mitään periaatteellisesti poikkeavaa näkökohtaa koneoppimiseen. Hahmojen tunnistuksessa (oppimisessa) tietokoneet ovat edistyneet, mutta ovat edelleen aika huonoja verrattuna ihmiseen. Tässäkin on tietysti kyse hahmontunnistusohjelman etevyydestä tai huonoudesta.

Saariluoman, ehkä vielä selkeämpi ja hyvin esimerkein valaistu esitys painotti ihmisen melko huonoa kykyä oppia merkityksettömiä asioita. Jos ihminen ei pysty sitomaan asiaa johonkin aikaisempaan mielessä olevaan merkityssisältöön, ei asia painu mieleen. Hyvä esimerkki oli numerosarja, jonka hän nopeasti luetteli, ja joka ei taatusti jäänyt kertalukemalla kenenkään mieleen. Tietokone tietysti tallettaa kovalevylleen kuinka pitkän numerosarjan tahansa ja muistaa sen varmasti. (Rajoitteena tietysti kovalevyn kapasiteetti) Sen sijaan tietokone on vaikeaa opettaa muistamaan sellaisia yleisiä asioita, jotka ihminen hahmottaa melko helposti. Esimerkiksi periaate, että rehellisyys kannatta pitkällä tähtäyksellä mutta silloin tällöin kannattaa harrastaa myös ns. valkoisia valheita ja se voi olla jopa moraalisesti perusteltavissakin, voi olla koneelle vaikeasti opetettava toimintamalli. Ihminen kuitenkin oppii monia asioita nojautumalla mainittuun periaatteeseen. (tämä ei ollut Saariluoman esimerkki)

Kemian tuominen lisäpiirteenä ihmisen oppimismekanismeihin verrattuna tietokoneeseen, oli mielenkiintoinen aspekti joskaan ei järin uusi oivallus. Mielestäni se ei kuitenkaan selitä koneen ja ihmisen oppimisen välistä eroa. Kysymys siitä, painuuko jokin asia kemialliseen tai elektroniseen muistiin ei ole oleellista. Kemiallisessa muistissa asia voi jolla "hämärämpänä" tai "selkeämpänä" ja se voi sieltä "liueta" kemiallisesti helpommin tai vaikeammin, mutta peruskysymykseen, mitä asioita sinne varastoidaan ja miksi, ei tätä kautta saada vastausta. Tällaiseen koneälyn mahdollisuuteen antoi Kohonen vastauksen ( jota jo Laurema siteerasi omassa e-postissaan): "Aivojen toiminnan edellytyksenä hermosynapseihin liittyy välittäjäaineiden kemiallisia reaktioita, joita on käytännössä lähes mahdoton simuloida". HUOM. siis simuloida. Tämä on mielestäni avainsana. Jos siis vaikka voitaisiinkin kehittää tällainen superkone, olisi kyse kuitenkin vain simuloinnista , ei aidosta älystä.

Tällaisia asioita minä olin kuulevinani esityksistä, ja tällaisia mielikuvia ne minussa herättivät. Paikalla oli kyllä tietokoneitakin, mutta en tiedä herättivätkö esitykset niissä ajatuksia.

Terveisin

Heikki Mäntylä

 
© 2007 - Palvelun tekninen toteutus Optinet Oy